Aarre

Heikki Penttinen:

Etiopian vuosinamme jouduin usein käymään läänimme pääkaupungissa Jimmassa. Tie oli aikoinaan italialaisten miehittäjien rakennuttama. Sen hankalimmat kilometrit, jotka kulkivat vuorilla sademetsän halki, oli kivetty kestämään rankkasateita ja raskaampaa liikennettäkin. Metsä oli saanut nimensä aikoinaan siellä majaansa pitäneen, pelätyn Bellete-nimisen metsärosvon mukaan. Belleteä ei enää ollut, mutta tiellä ja sitä ympäröivässä metsässä saatoin matkallani nähdä kolmenlaisia apinoita, upeita kauriita ja pahkasikoja. Eräs läheteistämme kohtasi metsätiellä leijonankin.

Eräänä aamuna olin jälleen matkalla Jimman virastoihin ja kauppoihin. Uteliaana tarkkailin mahtavaa metsää, joka kasvoi paitsi huikean korkeita jalopuita, myös villejä kahvipensaita. Kumpareella, parinkymmenen metrin päässä, puiden siimeksessä, huomasin pienen valkoisen teltan. Pysäytin autoni ja menin katsomaan: Onko kysymyksessä luvaton mahonkipuun kaato, joku sademetsän luontoon perehtyvä tiedemies vai rohkea turisti?
Eipä ollut mikään noista arvailemistani, vaan virallinen aarteenetsintäpartio! Paikalla oli kolme miestä, armeijan univormuun pukeutunut sotilas kivääreineen ja kaksi riuskaa nuorukaista kumisaappaineen ja lapioineen. Mielellään he keskeyttivät jännittävän työnsä ja kertoivat minulle, mistä oikein oli kysymys.

Toisen maailmansodan aikaan, kun Italian joukot miehittivät Etiopian muutamaksi vuodeksi, he ehtivät tehdä Etiopian maassa paljon hyvää. Yksi heidän parhaista töistään oli vankan tieverkoston rakentaminen pääkaupungista eri puolille laajaa maata. Tuhannet saivat töitä ja yhteydet maassa paranivat. Italialaisilla näytti olevan loputtomasti rahaa, mistä kertoi sekin, että työmiehille maksettiin kunnon palkka. Mutta sitten Italian tilanteet muuttuivat, poliittisesti ja sotarintamillakin. Italian joukot joutuivat poistumaan maasta pikavauhtia.
Koska kaikkea ei voitu ottaa mukaan, jouduttiin omaisuutta myös kätkemään. Yhden tällaisen kätkön äärellä nyt oltiin, kolmen vuosikymmenen jälkeen!

Huhut suuresta kulta- ja hopeakätköstä olivat eläneet vuosia. Joku oli saattanut salaa vähän maatakin kaivella. Nyt oli kuitenkin saatu varmat merkit. Ainoa kätkemisessä mukana ollut, joka tiesi puihin kaiverretut salamerkit, oli nyt jo vanhus. Viimeisillä voimillaan hän oli käynyt neuvomassa aarteen koordinaatit ja niin oli työ aloitettu jo viikko sitten. Aseistettu vartiomies valvoi, ettei yksikään kultaraha lipsahtaisi vääriin taskuihin ja nuoret maanviljelijät kaivoivat. Välillä jouduttiin kovaa maata louhimaan raskailla hakuilla. Laajenevan kuopan reunalta piti siirtää kaivettua maata kauemmas metsään. Sadeöiden jäljiltä tehtiin töitä puolille päivin ennen kuin saatiin raivattua pois kuopan pohjalle kertynyt vesi ja lieju.

Minun käydessäni paikalla kuoppa oli neliön muotoinen, mitoiltaan noin kolme metriä kanttiinsa. Syvyyttä oli saman verran. Miesten työmäärää ihmetellessäni minut vietiin tieltä näkemäni valkoisen teltan luo, missä säilytettiin tähän asti löydettyjä esineitä. Säkkikankaisesta kääröstä minulle paljastettiin kolme ruostunutta rautanaulaa, kaikki hiukan vääntyneitä, ja yhdeltä nurkaltaan murtunut sähkökatkaisimen posliininen sisäosa. Vartiosotilas käsitteli näitä löydöksiä melkein hellästi, ja innolla katselivat niitä ahkerat kaivajatkin: Oikeilla jäljillä ollaan! Nämä naulat ja varsinkin sähkökatkaisimen osa puhuivat heille rohkaisevaa viestiä siitä, että silloinen Italian sotilasjohto ja tietyömaan puskutraktori olivat olleet asialla ja pian saadaan riemuita aarteen löytymisestä!

Viikkojen vieriessä kävin ohi kulkiessani näitä aarremiehiä tervehtimässä. Kuoppa suureni ja varsinkin sadeaamuina oli koko työryhmän mieliala melko matalalla. Viimeisen kerran tavatessamme annoin heille Johanneksen evankeliumit ja rohkaisin heitä toisenlaisen aarteen etsintään, vaikka tämä aarre ei nyt löytyisikään.

Itseäni ja meitä kaikkia muistutan Daavidin sanoista:
”Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni
ja kuuli minun huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.”

Me kristityt olemme tulleet vedetyksi ylös turmion kuopasta ja upottavasta liejusta.
Sen tähden, Jumalan armon lujalle pohjalle päästyämme, älkäämme enää viipykö tuon kaivannon reunalla. Siinä tulee murhemieli, varsinkin pilvien pimetessä. Jatketaan matkaa uutta virttä laulaen, tai ainakin hyräillen, vaikka näillä sanoilla:
”En lepoa mä löytänyt, en muusta mistään tyyntynyt,
ennen kuin löysin aartehen, ystävän, Herran Jeesuksen.”

Ps. 40:1-4, Hl. 327:2

BLOGI

Uusi blogiteksti vaihtuu joka toinen viikko.

Blogikirjoitukset eivät välttämättä edusta Sotkamon Helluntaiseurakunnan virallista linjaa, vaan ovat kirjoittajien omaa tulkintaa, ajatuksia ja kokemusta uskosta ja elämästä. Kirjoitusten tarkoitus ei ole antaa vain vastauksia vaan myös herättää kysymyksiä.

Blogia kirjoittavat:

Uusimmat blogitekstit

Aarre

Julkaistu : 8.7.2021

Vauvaterveisiä

Julkaistu : 11.6.2021

Yhteys on enemmän

Julkaistu : 2.6.2021

Hyvää äitienpäivää!

Julkaistu : 9.5.2021

Maaliin asti!

Julkaistu : 24.4.2021

Opistonmäen opettamaa

Julkaistu : 10.4.2021

Pääsiäinen

Julkaistu : 31.3.2021

Karaoke-Kaisa

Julkaistu : 18.3.2021

Räyhäävä Herran palvelija

Julkaistu : 5.3.2021

Lapsenkaltaisuus

Julkaistu : 20.2.2021

Ihmisen tärkein tehtävä?

Julkaistu : 7.2.2021

Muuttumaton muutos

Julkaistu : 25.1.2021

Ali ja Rocky

Julkaistu : 13.1.2021