Tiina Parkkisenniemi:
Oletko sinä koskaan miettinyt tai rukoillut sitä, kuka sinä olet Kristuksen ruumiissa? Onko sinulla sellainen olo, että tunnet oman paikkasi ja tunnet oman tehtäväsi tai kutsumuksesi ja koetko, että saat olla juuri sellainen kuin olet? Minä olen miettinyt, että olisipa suhteellisen hauskaa, jos seurakunnan kokoontuessa jokaisella otsassaan lukisi oma paikkansa: ”olen Jeesuksen vatsakumpu”, ”olen Jeesuksen nenä”, ”olen Jeesuksen varvasväli”. Siinä sopuisasti olisimme korvantaukset ja varvasvälit yhdessä koossa ja tietäisimme, että jokaista tarvitaan omalla paikallaan. Jos tuota varvasväliäkään ei olisi, kasvaisivat varpaat kiinni toisissaan ja kävelystäkin tulisi melkoisen huteraa. Ja jos ei korvantaustaa olisi, eivät pysyisi silmälasit ja kuulokojeet paikoillaan.
Ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille Paavali kirjoittaa, että ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät on kastettu yhdeksi ruumiiksi. – Ja juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suurimman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta, vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisistaan.” Tämä on minusta ihana Raamatun paikka, joka kertoo siitä, miten seurakunnan ja koko yhteiskunnan tulisikin toimia; huolehtien toinen toisistaan.
Mitä näihin ruumiin jäseniin tulee, minä olen kerran jopa höpsöyksissäni rukoillut Isää kertomaan minulle, että mikäs ruumiinosa minä olen; kertapa tällaista vertausta meistä Kristuksen ruumiin jäsenistä käytetään. Muistan, että rukousvastaukseksi sain Luojalta sisimpääni, että olen silmät. Voi valtavaa, että saan toimia silminä, kiitos paljon! Toivottavasti vain osaisin toimia sellaisena näkökanavana, niin kuin Luoja on tarkoittanut. Vaikka olisinkin tällainen töllistelijä, tärkein kutsumukseni (lainatakseni Petri Välimäkeä) on olla Jumalan armahtama ja rakastama. Jokaisen pitäisi saada juurtua ennen kaikkea tuohon perustavanlaatuiseen rakkauteen, joka ei perustu omiin suorituksiin tai ansioihin. Meidät on kutsuttu rakastastamaan, sillä rakkaus on Jumalasta. ”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan”. …Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidänkin keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän” ja ”jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.” (Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä) Jumalan äärettömässä rakkaudessa on ihmettelemisen ja sisäistämisen aihetta ihan joka päivälle.
Kun olemme päässeet tähän rakkauden valoon, olkaamme rennosti niitä kainalokuoppia tai kantapäitä, joiksi meidät luotiin. Luomakunnassakin puut ja kasvit ovat aivan omia itsejään, eivät ne yritä muuttua toisiksi. En ole vielä ainakaan huomannut, että mustaherukkapensas yrittäisi muuttua karviaspensaaksi tai peruna kuuseksi. Saattaahan jollakulla tietysti yritystä olla, mutta heikoksi taitaa jäädä, näin meidän kesken. Kasveja ja puita katsellessani, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka ne jo omalla olemuksellaan ylistäisivät Luojaansa; laskevat oksansa rennoiksi valon huuhtoessa lehtiään ja avaavat kukkanuppunsa näyttäen, millaisiksi heidät on väkerretty. Jokainen on kaunis omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Niin olet sinäkin.
Siunausta ja lämpöä kesääsi, Tiina
