Teksti – Mika Komulainen:
Muistan kaukaa menneisyydestä erään tarinan. Olin lasten kesäleirillä ja istuimme helteisen päivän päätteeksi iltanuotiolla. Ensiksi laulettiin jokin laulu ja sitten aloimme kuunnella opettajan kertomaa tarinaa.
”Eräässä maassa kaukana täältä eli mies nimeltä Ali. Miehellä oli paljon lampaita ja hän huolehti niistä erityisen hyvin. Kerran kun Ali meni aitaukselle, hän huomasi jonkin eläimen tarttuneen piikkilankaan. Lähemmäksi mentyään hän tunnisti, että se oli pieni tiikerinpentu ja se oli jo melkein kuolemaisillaan. Ali irroitti pennun, vaikka se yritti vielä viimeisillä voimilla kynsiä vapauttajaansa. Hän vei pennun kotiinsa, puhdisti sen haavat ja sitoi niin, että verenvuoto lakkasi. Tiikerinpentu oli niin pieni, että Ali laittoi sen lammasaitaukseen ja kävi ruokkimassa sitä säännöllisesti.
Ali antoi pennulle nimen Rocky. Pian se kesyyntyi niin, että siitä tuli aivan kiltti. Rocky leikki jopa pienten karitsojen kanssa ja koskaan se ei vahingoittanut niistä pienintäkään. Aika kului ja pentu kasvoi isoksi tiikeriksi. Sitä käytiin katsomassa kauempaakin, sillä niin harvinainen näky se lampaiden keskellä oli.
Eräänä päivänä Ali lähti käymään naapurissa. Matkalla hänelle sattui onnettomuus ja hänet vietiin kiireesti sairaalaan. Alin jalka jouduttiin laittamaan kipsiin ja hän pääsi vasta seuraavana päivänä kotiin. Kun Ali meni kyynärsauvojen varassa aitaukselle, hän huomasi kauhukseen mitä oli tapahtunut. Rocky oli nälissään hyökännyt lampaiden kimppuun ja tappanut koko lauman. Se oli syönyt osan lampaista ja paennut sen jälkeen paikalta. Jäljellä oli vain jäänteet ja Ali ymmärsi, että petoeläin ei koskaan pääse eroon omasta luonnostaan.”
Vielä nytkin, yli 30 vuotta lastenleirin jälkeen, muistan iltanuotion tunnelman ja tarinan pääpiirteittäin. Mikä tarinan opetus sitten on? Tiikeri on luonnostaan tappaja. Vaikka se koulutettaisiin kiltiksi, niin tietyssä tilanteessa se ei voi luonnolleen mitään. Valitettavasti sama kuvaus sopii myös ihmisiin. Kun olosuhteet käy vaikeiksi, jokainen meistä haluaa lyödä toista, jos ei muuten niin sanoillaan ja selän takana.
Jaakobin kirjeessä (3:7-10) sanotaan vapaasti kerrottuna, että petoeläimen ihminen on oppinut kesyttämään, mutta ei omaa puhettaan. Suulla me ylistämme Jumalaa ja samaan aikaan kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaiseksi luotuja. Mutta näin ei saa olla! Psalmissa 141 (:3-4) Daavid rukoilee Jumalaa asettamaan hänen suulleen vartijan. Daavid oli kokenut suurta vääryyttä, mutta hän pyytää, ettei Jumala antaisi hänen ”taipua pahaan”. Sillä silloin hän tekisi samaa kuin väärintekijät. Mistä siis apu näissä kiusauksissa?
Tarinan ja myös Psalmin opetus on se, että kyseessä on ravinto. Jos Pyhä Jumala ei saa olla meidän apu ja ruokamme päivittäin, me emme kykene taltuttamaan lihallista luontoamme. Mitäpä siis, jos ottaisit juuri nyt esille Raamatun, hakeutuisit uskovien yhteyteen tai alkaisit rukoilla? Siinäpä kysymys myös itselleni!
