Tiina Parkkisenniemi:
”Olen tällä hetkellä maailman uutisia seuranneena niin kiitollinen siitä, että elämäni on vain arkista jumalanpalvelusta oman perheen keskellä. Kerkeän harrastamaan myös todella paljon. Yksi harrastukseni on nimeltään ”mitä tänään laittaisi ruuaksi vai söisikö eilisiä jämiä”. Toinen lempiharrastukseni on tarkkuusheitto; saanko nakattua likapyykit metrin päästä pyykkikoneeseen. Useimmiten kyllä, toisinaan välissä on esteitä, nimittäin esikoinen, joka istuu pyykkikoneen päällä ja haluaa survoa pyykit jaloillaan koneeseen. Hän haluaa myös ottaa pyykkejä tällä tavalla koneesta, jaloilla nostellen. Tapansa ja tyylinsä on kullakin, itseltä tuollainen taiteilu ei onnistuisi. Harrastan myös päivittäin erilaisten esineiden maistattamista vauvalle. Perheen pienin osaa jo tarttua tavaroihin ja viedä ne innokkaasti suuhun. Varpaat ovat myös jo löytyneet ja niiden rakennetta analysoidaan pienen tutkijan tarkkuudella. Pienet jalat kasvavat niin vauhdilla, että ensimmäiset sukat ovat jääneet jo auttamatta pieniksi.
Kotiäitinä oleminen ei ole aina maailman hehkeintä puuhaa, mutta tiedostan, että tämä aika on niin lyhytaikainen muutenkin nopeasti kiitävässä elämässä ja loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan. Lapset rikastuttavat elämää niin paljon ja tekevät meidän kodistamme kodin. En ole vanhempana täydellinen enkä varmasti tule koskaan olemaan, mutta toivon, että olen riittävä äitinä. Siitä ainakin pidetään kiinni, että päivällä tehdään ekaluokkalaisen kanssa läksyt tai tällä hetkellä etäkoulutehtävät ja pyritään päättämään illat iltarukoukseen. Meillä iltarukous rukoillaan usein niin, että otamme toisiamme kädestä kiinni ja laitetaan sormet limittäin. Kiitämme läheisistä ja siunaamme heitä. Haluan opettaa, että meillä on myös ihan tavallisia iltarukouksia ja – höpötyksiä kuuleva Jumala.
Rukoukset eivät kyllä mene koskaan hukkaan, sen on saanut tässä ajanmittaan huomata. Olen mm. todella hajamielinen kotiavainten suhteen, kuten muidenkin tavaroiden suhteen. En voi syyttää äitiyshormoneja, koska hukkaaminen on ollut aina tyypillistä minulle. Se on ikävystyttävää, sillä luulen aina muistavani mihin tavarani pistän. Minunhan se pitäisi toimintaterapeuttina tietää, että ihmisen toimintaa helpottavat rutiinit ja tavaroiden pitäminen tutuilla paikoilla. Olen joutunut usein rukoilemaan, että löytäisin kotiavaimet ja usein olen saanutkin kokea löytämisen ihmeen. Löytäminen nimittäin on minulle ihme. Jos sattuisin löytämään vielä kadonneen vihki- ja kihlasormuksen niin sehän olisi minulle kuin lottovoitto. Toki, ei maailma kaadu, vaikka ne olisivatkin ikuisesti hukassa, osaan minä naimisissa olla ilman sormuksiakin.
Olen surullinen siitä, että kaikilla asiat eivät ole näin hyvin. Maailma on jatkuvassa epävarmuudessa monenlaisten asioiden suhteen. Ihmiset ovat huolissaan mm. ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksesta luontoon, taudeista ja sodista. Ihmiset eivät pelkästään ole huolissaan näistä asioista, vaan elävät näiden asioiden keskellä. Seuraan asioita usein aivan hämmästellen täältä oman pienen lammen rannalta ja rukoilen, että ihmiset heräisivät rukoilemaan. Rukoilemaan itsensä ja tämän maailman puolesta. Rukoilemaan rakkauden läsnäoloa. Rukoilemaan, että löytäisivät elämäänsä toivon, pelastuksen ja ilon. Sillä ne ovat saavutettavissa. Vastauksena rukouksiin Jumala on jo lähettänyt rakkaan poikansa Jeesuksen. Rukous on ilmaista eikä vaadi kirjautumista millekään tilille, rukouksen aloittamiseen ei myöskään tarvitse muistaa salasanaa, joka myös niin usein minulta unohtuu. Rukouksen voi aloittaa ja lopettaa milloin vain. Isä on luvannut Sanassaan vastata ja auttaa jokaista, joka Hänen puoleensa kääntyy. Hän kuulee jokaisen rukouksen.
