Heikki Korppi:
Siinä hän oli. Otin pienet kätensä omiini, silittelin kurttuisia sormia ja ihmettelin kynsiä. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä. Katsoin syvälle vasta auenneisiin silmiin. Niissä oli jotain niin käsittämättömän puhdasta. Silmät kun ovat sielun peili. Nautin onnen tunteesta, jonka oma lapsi sai aikaan. Paljon kiitollisuutta sisältyi tuohon hetkeen, kun hän – esikoispoikani – makasi rintani päällä kotimme sängyllä. Elämä yllätti.
Siitä päivästä eteenpäin maailmani muuttui. Näin monet asiat eri tavalla ja myös monet käytännön asiat muuttuivat. Enää en ollut vain minä, tai vaimoni ja minä, vaan meitä oli kolme, jotka kaikki tarvitsimme toisiamme. Erityisesti tuo pieni elämän alku; hän tarvitsi kaiken huomion, turvallisuuden, rakkauden ja avun, jota halusimme hänelle antamaan, jotta hänen huominen olisi hyvä huominen. Ne kasvuelementit, jotka pieni lapsi saa, sillä on tutkimusten mukaan erittäin suuri merkitys koko loppuelämän ajaksi. Suuri syy omaan käytökseemme aikuisina johtuu lapsuuden kasvuelementeistä. Kuusivuotias Timo totesi kasvatuksesta näin: ”Se, joka saa hyvän kasvatuksen, siitä tulee kiltti. Sellaisella, joka saa huonon kasvatuksen, on kivaa.”
Elämä yllättää niin hyvillä kuin huonoillakin kokemuksilla. Kun haaveet ja toiveet vaihtuvat vastoinkäymisten myötä haasteellisiksi, silloin kivakin voi muuttua tuskaksi. Turvallisuuden tilalle astuu pelko, rakkauden tilalle välinpitämättömyys. Työttömyys, sairaus, ihmissuhdeongelmat… ovat tuttuja asioita monille. Siksi peruskysymys kuuluukin: Mikä on minun turvani ja elämäni perusta, jossa itse voin seisoa tyvenet ja myrskyt kaatumatta? Ja jos kuitenkin kaadun, miten selviän ylös, jos vielä edes selviän? Viime vuosi muutti käsityksen siitä, mikä on turvallista, kun virus kaatoi tuttuja ihmisiä viereltä.
Tarhasta lapset olivat retkellä läheisellä hautausmaalla. Illalla äiti kysyi pikku Paavolta: ”No, millaista siellä hautausmaalla oli?” Paavo: ”Ihan hiljaista. Vain pari oli noussut ylös haravoimaan.”
Elämä on yllättänyt monet haavoittaen ja rikkoen. Ei ole löytynyt olkapäätä, ei tukiverkkoa, ei lähimmäistä, jonka kanssa olisi voinut kertoa ja jakaa kaiken sen, miltä tuntuu. Sillä juuri silloin, kun vaikeudet yllättävät, tarvitaan toista ihmistä, ystävää, siihen rinnalle. Jos sellaista ei löydy, on toivokin silloin hukassa.
Mutta antakoon pikku Paavon havainto meille toivoa siitä, että vielä löytyy kuoleman keskellä elämää. Joskus elämä voi yllättää myös positiivisesti, sillä vielä on voimassa sanat Häneltä, joka meille jokaiselle on elämän antanut: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!” Nämä Jumalan antamat lupaukset ovat voimassa tänäänkin, ja koko uuden vuoden, jos sen saamme elää. Ja vaikka elämä täällä loppuisikin ”kesken”, kantavat nämä sanat yli kuolemankin. Sillä meillä on iankaikkinen toivo Jeesuksessa. Ja se tulevaisuus onkin sitten aivan yliluonnollisen runsasta kaikessa rakkaudessa ja kirkkaudessa, jonka Jumala on luvannut niile, jotka häntä rakastavat. Jos sinä et vielä ole saanut maistaa tätä tulevaisuutta jo tässä ajassa, toivon, että tämä vuosi toisi sinullekin tämän kosketuksen Jumalan maailmasta.
Toivon, että myös seurakunta voisi juuri tätä Jumalan rakkauden kyllästämää ilmapiiriä jakaa alkaneena vuotena, ettei kukaan jäisi ilman Jumalan armon kokemusta.
