Heikki Penttinen (kokemuksia lähetystyöstä Etiopiasta)
Aberra oli hiljattain palannut vankilasta. Hän oli kärsinyt ankaran rangaistuksensa loppuun asti. Sen aikana vaimo Adanech oli uskollisesti odottanut miestään. Byruk-poikakin oli odottanut isää, jota ei ollut vielä koskaan nähnyt. Toimeentulo oli ollut äärimmäisen niukkaa. Pieneltä maatilkulta saatiin kuitenkin bataattia, vuohi antoi maitoa ja samassa majassa yöpyvät kanat munivat muutaman munan viikossa torilla myytäväksi.
Sitten koitti tuo riemullinen päivä, kun oma mies ja isä tuli kotiin! Heinäkattoinen pikku maja oli vuosien varrella vähän kallistunut ja tuuli oli vienyt osan kattoheinistä, mutta suuri oli ilo ja perheellä oikea juhlahetki, kun perheen pää istui nyt talon ainoalla jakkaralla syöden suolalla maustettua bataattia. Yllätysherkkuna kauan kaivatulle miehelle oli vielä vuohenmaidosta hapatettua piimää ja kaksi keitettyä kananmunaa. Jälkiruuaksi oli pienellä savipannulla keitetty kahvitilkka torilta ostettua kypsää voita mausteenaan.
Sitten tapahtui jotakin aivan odottamatonta! Kun kädet oli pesty tervetuloaterian jälkeen, kaivoi Aberra taskustaan pienen ja paljosta tutkimisesta nuhrautuneen Uuden testamentin. Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kertoi nyt omalle perheelleen, että pitkän vankeutensa aikana hän oli saanut oppia lukemaan. Tämä pieni kirja, Jumalan sana, oli ollut ensin hänen aapisensa, sitten päivittäinen lukukirjansa vankilan karuissa oloissa. Tämä kirja oli ollut hänellä mukanaan kaikkina päivinä ja yölläkin, etteivät toiset vangin olisi sitä vieneet.
Mutta vielä lukutaitoakin suurempi uutinen oli Aberralla nyt kerrottavana Adanechille ja Byrukille: Hän oli vankeusaikanaan saanut tulla uskoon! Hän oli saanut etsiä ja löytää Syntisten vapahtajan, Jeesuksen, Jumalan Pojan, oman elämänsä herraksi. Tämän uutisen jälkeen puheltiin ja lopuksi rukoiltiin yhdessä. Ensimmäistä kertaa tuossa pienessä kodissa kohotettiin kädet ylistykseen savun mustuttamaa heinäkatttoa kohti. Byruk ihmetteli, miksi äiti ja isä rukoillessaan itkivät, mutta sen hän ymmärsi, että surusta ei ollut kysymys.
Myöhemmin Aberra palkattiin vartijaksi lähetyksemme klinikalle. Eräänä aamuna Aberra tuli tapaamaan Marja-Liisaa ja minua. Kyyneleet tulivat meillekin silmiin kuunnellessamme hänen nöyrää ja kiitollista kertomustaan. Yhdessä kiitimme Jumalaa hänen sanomattoman suuresta lahjastaan, pelastuksesta Jeesuksessa. Sitten Aberra kaivoi varovasti paitansa sisältä pitkän, huolella kokoon taitellun heinän. Oikaistuaan sen koko pituuteensa hän selitti:
”Tulin kysymään olisiko Marja-Liisalla yhtä ylimääräistä mekkoa vaimolleni Adanechille? Haluaisimme niin mielellämme tulla koko perheenä kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa ja tapaamaan toisia uskovia. Meillä on nyt suurimpana esteenä se, että vaimollani ei ole mitään sellaista vaatetta, jossa hän voisi tulla jumalanpalvelukseen. Tässä heinässä ovat vaimoni Adanechin mitat. Kun tämän heinän yläpää on vaimoni kaulan kohdalla, on sen toinen pää sillä kohdalla, jossa tulisi olla hameen helma. Tuo solmu keskikohdalla tarkoittaa vyötäröä”.
Kun mitat olivat näin selkeät, oli Marja-Liisalla verrattain helppo työ etsiä omista mekoistaan oikean kokoista. Pian hän toikin Aberralle taivaansinisen crimplene-leningin, jossa oli kullatut napit. Aberra hyväksyi sen hymyillen tyytyväisenä.
Seuraavana sunnuntaina saimme kaikki nähdä onnellisen perheen. Kirkassilmäisen Aberran ja Byruk-pojan, jonka pieni käsi oli nyt oman isän lämpimässä otteessa. Heidän kanssaan rukoushuoneen penkkiin asettui miehensä viereen istumaan ujosti hymyilevä Adanech. Hänen taivaansininen mekkonsa ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Se oli juuri oikean kokoinen. Yhtyessämme laulamaan iloitsimme kaikki tämän onnellisen perheen kanssa.
(Jakeita, joissa kerrotaan, minkälaisia vaatteita meille on tarjolla Isän vaatekaapista, Kol. 3:12, Ilm. 19:6-8.)
