Tiina Parkkisenniemi:
Syksy on täällä taas. Metsä on täynnä puolukoita ja – hirvikärpäsiä, noita pieniä ja helposti hiuksiin ja vaatteiden alle tunkeutuvia kavereita. En itse juurikaan välitä noista kavereista, sillä he ovat hieman liian tungettelevia ja takertuvia tyyppejä minun makuuni. Tuntuu siltä, että hirvikärpäset eivät oikein anna ihmiselle vaihtoehtoja. Kun ne tulevat, ne vain tulevat ja ottavat paikkansa korvan takaasi ja inisevät, tai eivät oikeastaan edes päästä ääntäkään, vaan kutittavat kipitellessään. Joskus saattavat myös purra kokeillessaan, pääsivätkö he hirveen käsiksi vai oliko valittu kohde väärä. Useimmiten käsi ei ehdi löytää tuota hämähäkin näköistä kärpästä ennen kuin se on jo siirtynyt toiseen paikkaan kehossa. Näin minullekin on tapahtunut, kun joskus kintuissa kipittävä hirvikärpänen ei antautunut sitten millään löydettäväksi ja luulin jalan kutinan johtuvan jo korvien välistä.
Niin, hirvikärpäsilläkin on oma tehtävänsä ravintoketjussa. Ne kelpaavat tinteille ruoaksi. Ennen linnun tai päästäisen mahalaukkuun päätymistä he yrittävät henkensä kaupalla lisääntyä ja joskus luulevat ihmistä hirveksi pudottaen siipensä metsässä liikkuvan ihmisen päänahkalle. Sitkeitäkin nuo otukset ovat, eivät kuole edes pyykkikoneessa. Vain litistäminen kynsien väliin tepsii. Mutta mitä hirvikärpäset voivat meille kertoa? Onko heillä meille mitään opetettavaa? Ne tekevät hyvin rohkeita valintoja tulevaisuutensa suhteen, vaikka eivät edes tiedä, onko valinta oikea vai ei. Ihmiseen kiinni päästessään raukat haluaisivat silti varmastikin päästä siihen hirveen, mutta ovat jo saattaneet purra siipensä poikki. Loppu lähestyy, eikä suvun jatkaminen onnistunut. En tiedä, mutta hirvikärpäsenä minä ainakin olisin hyvin pettynyt tai jopa vihainen itselleni. Tai sitten nakkelisin syytökset hirvikärpäskaverini niskaan, jonka perässä minäkin menin tekemään kurjan valintani.
Olemmeko me ihmisetkin välillä kuin hirvikärpäsiä? Tartummeko ja kiinnitymmekö elämässämme kuin vahingossa vääriin asioihin, jotka eivät viekään meitä parhaaseen päämääräämme vaan hankaloittavat elämäämme? Olemmeko joskus sokeita omille teoillemme, vaikka luulemmekin olevamme oikealla asialla? Ei tarvitse varmasti kauheasti luetella asioita, joihin ihmisen on helppo tarrautua ja ripustautua tunteakseen olonsa hyväksi. Työ, päihteet, tavarat, raha… Meille myös kyllä kerrotaan, mitä juuri nyt kannattaa tehdä, mitä pukea ja mitä laittaa ruuaksi. Elämäähän olisi helppo elää, jos se olisi ulkoapäin ohjautuvaa elämää. Tekisi vain, niin kuin toiset sanelisivat.
Sanoisin, että ihmisen paras päämäärä on se, että usko tulee ihmiseen – ihminen pääsee osalliseksi jostain tätä elämää suuremmasta. Se on uskomatonta, että ihmisen löytää häntä rakastava persoona, ei kuka tahansa Bertta tai Pekka, vaan Jeesus itse. Vai löytääkö ihminen Hänet? Joka tapauksessa, silloin, kun ihmisellä on Jeesus parhaana kaverinaan, ihmisellä on toivoa ja luottamusta siihen, ettei tehnyt väärää valintaa elämässään. Voin sanoa, että et tee ikinä väärää valintaa tarrautuessasi Jeesuksen päänahkaan, näin hirvikärpästeemalla sanottuna. Virnistys.
Iloisia syksyisiä päiviä sinulle.
