Tiina Parkkisenniemi:
Eräänä iltana kaksi ystävystä on illan vietossa ravintolassa siemailemassa viiniä. Heidän puheensa kääntyvät hengellisiin asioihin. ”Uskotko sinä Jumalaan?” toinen kysyy. ”En, uskon ennemmin tähän punkkuun, koska näen sen silmilläni, voin haistaa sitä, maistaa sitä ja kun olen juonut sen, saan lämpimän ja iloisen mielen. Se on minulle enemmän totta, kuin Jumala, jota en pysty todentamaan millään aistilla. Jumala ei myöskään ole koskaan auttanut minua, niin kuin tämä täysi punaviinilasillinen on, toinen ystävyksistä toteaa. Uskotko sinä sitten?”
Toinen katselee omaa viinilasiaan ja vastaa mietteliäänä:” minäkään en ole nähnyt Jumalaa, mutta uskon silti. Olen tuntenut yhteyttä ihmisten kanssa, hyvää ja syvää yhteyttä, joka on uskoakseni lähennellyt kokemusta Jumalasta.”
Ai kuinka niin? kysyy toinen hämmästyneenä ja kulauttaa oman uskonsa kohdetta sisuksiinsa.
”Jumala on tietääkseni yhteys kolmen eri persoonan välillä. On Isä, Poika ja Pyhä Henki. He varmasti nauravat keskenään, itkevät keskenään ja tekevät kaikkea yhdessä, mistä iloitsevat ja mikä on tarpeellista. He ovat erottomattomia, heillä on välitön yhteys ja ykseys, rikkoutumaton luottamus. Minä olen tuntenut joskus tuollaista yhteyttä oman lapseni kanssa. Ja sinunkin kanssa. Olen tuntenut yhteyttä myös tuntemattoman kanssa. Kun olkapäämme koskettavat toisiaan jumalanpalveluksessa, koen, että nuo olkapäät voisivat olla kuin Kristuksen olkapäät. Välillä ne hytkyvät tunteiden painosta, välillä ne kutsuvat minua vain nojaamaan. En tiedä, mutta luulen, että Jumalani asuu yhteydessä, koska hän itse on myös yhteys.”
Toinen katselee viinilasinsa takaa, eikä ymmärrä kohta enää sanaakaan. ”Eikö Jumala olekaan joku parrakas hahmo pilven päällä?”
”Minä näen Jumalan yhteyden rakentajana. Sitä yhteyttä ei rakenneta kuin jotain pakolla ja kiireellä rakennettavaa taloa, ruoskan iskujen tuntuen pakaroissa, toinen virnistää, vaan se rakennetaan omasta halusta. Ethän sinäkään ystävysty kenen tahansa kanssa, vai ystävystytkö?”
”Enpä kai.” toinen ystävistä tuumaa.
”En minäkään. Minä haluan yhteyttä, eli viettää aikaa sinun kanssasi. Haluan kohdata sinut ja tulla itse kohdatuksi. Minä uskon, että Jumalallakin on koko ajan linja auki, hän haluaa olla läsnä elämässämme enemmän kuin me ymmärrämmekään. Hän haluaa kohdata meitä ja vastata rukouksiimme. Hän ei kuitenkaan pakota meitä tähän yhteyteen. Enhän minäkään pakota sinua ystävyyteen minun kanssani.” Toinen tuumaa toisen ystävyksen kuunnellessa hiljaa.
”Jeesushan halusi opetuslapsia, ystäviä. Ei kirkkoja tai uskontoa, vaan ystäviä. Ystäviä, jotka levittävät iloista sanomaa yhteydestä Jumalaan ja yhteydestä toisiin. Mistä kaikki hienot asiat alkaa? Yhteydestä. Ja ennen kuin on yhteys, täytyy olla toivo, että tuo joku toinen haluaa olla yhteydessä minun kanssani, ennen kuin edes uskaltaa lähestyä.”
Kaverin silmät kirkastuvat ja suu vääntyy puolikkaaseen hymyyn: ”minä muistan, kun sinä tulit juttelemaan minulle ensimmäistä kertaa siellä koirapuistossa” ja röhähtää nauruun. Sulla oli ne kakkapussit loppu ja sinä taisit uskoa ja toivoa, että mulla olisi niitä antaa sinulle lainaan.”
”Just niin! Meidän yhteys alkoi varovaisesta toivosta, että tuolla toisella voisi olla minulle jotain annettavaa. Tässä tapauksessa paskapusseja. Näinhän se on Jumalankin kanssa. Ennen kuin ottaa yhteyttä niin sanottuun yläkertaan, täytyy olla edes hentoinen toive siitä, että Hän on olemassa ja Hänellä on jotain minua varten.”
”Tai sitten oikeasti hätä ja puute.” ystävä kujeilee.
”Niinpä.” toinen naurahtaa. Ihan parasta, että sinun kanssa voi jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Mutta voidaan kyllä puhua välillä vaikka niistä koiran kakkapusseistakin.
Ja ystävykset repeävät nauramaan. Ravintolan kaiuttimesta kantautuva ”Ystävän laulu” yhtyy heidän naurunremakkaansa. ”Kiitos, että olet olemassa”, iltaa istuvat kaverukset sanovat toisilleen.
Siunausta, ystävyyttä ja naurua sinunkin päivääsi, Tiina
P. S. Tervetuloa yhteyteen, jota löytyy myös Sotkamon helluntaiseurakunnasta. Kiitos, että olet olemassa!
