Tiina Parkkisenniemi:
Niin minustakin tuli kodinrikkoja. Olin tekemässä kesäsiivousta pihakodassa ja erään halkolaatikon takana oli epämääräinen kasa sammaleenpalasia, silputtua talouspaperia ja muuta pientä ja sievää. Tai minun silmiini jotain aivan kamalaa, josta piti päästä eroon. Hain työvälineet ja kannoin silppukasan metsänreunaan irvistellen. Kodalla minua kohtasi puistattavan surullinen näky; yksinäinen hiiriparka pyöri ympyrää vanhan silppukasansa laitamilla ja napitti minua hetken aikaa silmiin. Aivan selvästi ymmällään ja hädissään. Tuli todella paha mieli, sillä minä olin hajottanut jotain, mitä hän oli rakentanut varmasti jo todella kauan. Hiiri oli saanut nauttia oman kotinsa lämmöstä kodassa, jossa ei tarvinnut kastua ja välillä nenään tuoksui nuotiomakkara.
Sen jälkeen, kun olin särkenyt hiiriparan kodin, en voinut muuta kuin rukoilla, että tuo hiiri löytäisi kodin, mutta jostain muualta, kuin meidän kodastamme. Olen hiiri pahoillani, mutta en kaipaa teikäläisten seuraa oleskelu- ja ruokailutilaan, vaikka muuten eläimistä pidänkin. Tämä välikohtaus sai minut kuitenkin mietteisiin. Toimimmeko me ihmiset joskus samalla tavoin toisia ihmisiä kohtaan? Katsomme, että tuo toinen ei ole sen arvoinen että voisin kutsua hänet kotiini vaan häädän hänet vähin äänin nurkistani, jotta oma maineeni pysyy kunnossa. ”Enhän minä hengaile roskasakin kanssa. Tuollainen ihminen pysyköön minusta kaukana!”
Seurakuntaakin tulisi voida sanoa kodiksi, johon kaikki ovat tervetulleita. Seurakunta ei siis ole joku kirkko tai temppeli, vaan ihmiset, jotka jakavat saman uskon tai kiinnostuksen uskonasioita kohtaan. Olemme ihmisinä erilaisia, emme mahdu samaan muottiin. Onko meillä ihmisinä seurakunnassa varaa ajatella, että tällainen ihminen ei sovi seurakuntakotimme imagoon, etsiköön kotinsa muualta, pestään kädet ja juodaan kahvit? Minun mielestä ei. Jeesus ei uskoakseni ikimaailmassa toimisi näin. Hän ei häätäisi ketään luotaan esimerkiksi erilaisen ajattelutavan mukaan, vaan rakentaisi yhteyttä opetuslastensa välille. Näin hölmösti uskoo allekirjoittanut.
En tiedä, miksi kirjoitin tästä, mutta taka-ajatukseni on se, että jokainen on arvokas ja rakas Jumalan silmissä. Ei hätistettävä hiiri, vaan paikkansa maailmassa ja seurakuntayhteydessä ansainnut, Jumalan kuvana. Voi kun voisimme elämässämme saada vaikka edes yhdeksi päiväksi sellaiset silmät, kuin Jumalalla on, että näkisimme kuinka Jumala näkee, jokaisen niin rakastettavana ja ihanana luotunaan. Kultakimpaleena. Uskotaan se omalle kohdallemme edes hetkeksi, jooko
Siunausta kesääsi, sinä rakastettu.
