Heikki Korppi:
Kerran sunnuntain kokouksessa olin seurakunnan eteisaulassa vastassa tilaisuuteen saapuvia seurakuntalaisia tervehtien heitä. Eteeni tuli eräs hiljainen sisko, jolle esitin kysymyksen: ”Hei, miten sinä voit?” Nainen katsoi minua ja vastasi hymyilevin kasvoin:
– ”Kiitos kysymästä, Herra on hyvä.”
– ”Niin, kyllähän minä sen tiedän, että Herra on hyvä, mutta et vastannut kysymykseeni. Kysyin sinulta; miten sinä voit?”
Nainen katsoi minua vähän oudosti ja oli vähän hämmentyneen oloinen. Vedin hänet vähän sivummalle ja toistin kysymyksen vielä kerran. ”Miten sinä voit?”
Sitten pato murtui. Hän rupesi itkemään ja hetken kuluttua sai sanotuksi.
– ”Olen käynyt täällä pitkään ja tietysti minulla on joitakin ystäviä täällä. Mutta kukaan ei koskaan ole kysynyt minulta, miten minä voin. On kysytty kaikkea muuta – miehestäni, lapsista, työstä…, mutta ei minun vointiani. Olit ensimmäinen, joka esitti tuon kysymyksen ja siksi en oikein osannut siihen mitään vastata.”
Vuosia sitten eräässä seurakunnassa, jossa olin aikaisemmin toiminut palkattuna työntekijänä ja siksi tunsin väen melko hyvin, mutta johon en enää kuulunut jäsenenä, koska olin vaihtanut paikkakuntaa ja seurakuntaa, mutta vierailin siellä silloin tällöin. Kerran kiinnitin huomiota yhteen nuorehkoon pariskuntaan, jota en ollut nähnyt siellä aikaisemmin. Tilaisuuden jälkeen menin heidän luokseen ja esittelin itseni ja kysäisin, että onko tämä seurakunta heille tuttu. He kertoivat, että olivat nyt kolmatta kertaa siellä kokouksessa, eivätkä he tunteneet sieltä ketään. ”Onpa mukavaa, että tulit tervehtimään”, jatkoi mies selvästi ilahtuneena. Mutta sitten hän sanoi asian, joka riipaisi minua syvältä. Hän kertoi, ettei kukaan ollut huomioinut heitä millään tavalla, ei edes tervehtinyt näinä kolmena kertana. He olivat tulleet ja lähteneet ilman minkäänlaista kohtaamista yhdenkään ihmisen kanssa ja nyt olin ensimmäinen, joka heidät huomioi.
Erityisen hämmentäviksi nämä edellä kerrotut kaksi esimerkkiä ovat siksi, että nämä ovat tapahtuneet seurakunnassa, jonka ensimmäinen ja tärkein asia on osoittaa empatiaa ja vielä enemmän, Jumalan rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ja tätä ei tapahdu ilman kohtaamista.
Näemmekö lähimmäisen ja hänen tarpeensa? Nämä ovat asioita, joiden parissa olen aina silloin tällöin joutunut pysähtymään, ja aina, kun olen pysähtynyt tämän asian kohdalla ja totellut sydäntä, olen huomannut salaisuuden: Jumala on kanssani. Ja sen seuraus taas on valtava tyytyväisyys ja ilo. Tämä kokemus lienee tuttua kaikille, mutta miksi me kadotamme lähimmäisyyden niin kovin helposti?
Mutta miksi me emme uskalla olla ihmisiä? Ihmisillä on tunteet. Sielu, jolla he aistivat asioita; ilmapiiriä, tunnelmaa, konkreettisia asioita, kosketusta…
Jos otamme vakavasti sen, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että; ”Rakasta Herra, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestä ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi… ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, niin luulenpa, että maailmamme – ja seurakuntamme – olisivat toisenlaisia. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat. Sama asia sanotaan kultaisessa säännössä: ”Kaikki, mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille. Sillä tämä on lakin ja profeetat”.
Olen näiden viiden vuosikymmenen aikana nähnyt seurakunnissamme niin paljon raamatulla lyömistä (oikeaoppisuutta), että pahaa tekee sen sijaan, että olisimme osoittaneet Jumalan rakkautta, joka ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Mestarimme ja Vapahtajamme Jeesus, osoitti oikeanlaista lähimmäisyyttä, sillä hän itse oli armo ja totuus.
Rakastammeko lähimmäistämme niin kuin itseämme? Mistä meidät tunnetaan?
Rakkaus ei koskaan häviä vaan se voittaa aina, koska se on Jumalasta.
