Heikki Korppi:
Talven hiihdot ovat hiihdetty ja on aika vaihtaa kesäisempiin lajeihin. Ihmiselle on tärkeää huolehtia omasta fyysisestä kunnosta, sillä kukaan muu kuin ihminen itse ei pysty tätä tekemään. Ei ole viisasta istua koko päivää paikoillaan. Tai vain maata tai seisoa. Jokainen tietää, miten elämänlaatu paranee, kun on hyvässä fyysisessä kunnossa. Tietysti, jos sairaus on este liikkumiselle, niin silloin on keksittävä muita keinoja kehon rasittamiseen kuin terveellä ihmisellä. Yksi länsimaisen ihmisen ongelma on huono fyysinen kunto, jonka seuraukset näkyvät monina elintasosairauksina. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä perheeseen, jossa harrastettiin terveellisiä liikunnan muotoja ja siksi jo lapsena sain liikkuvan elämäntavan, jota olen ylläpitänyt läpi elämän.
Kaikkein vaikeinta on liikkeelle lähteminen. Se ei ole kenellekään helppoa, koska jokainen meistä rakastaa helppoutta ja mukavuutta. Mutta, jos ymmärtää sen tosiasian, mikä on liikunnan palkka tai seuraus, niin sitä pakottaa itsensä liikkeelle (järki voittakoon tunteen). Jokainen meistä tietää, miten mukavalta tuntuu, kun keho palautuu rasituksesta. Ja pitkällä aikavälillä seuraukset ovat moninaiset. Siksi kehotan sinua Niilo Tarvajärven hokeman mukaisesti: Ylös, ulos ja lenkille!
Yksi hauska muisto tuli mieleen erään kerran hiihdellessäni. Tyttärentyttäreni, silloin 4-vuotias Neea, osallistui elämänsä ensimmäiseen hiihtokilpailuun, Konttisen kisoihin, joita on pidetty lapsille jo lähes sadan vuoden ajan Rovaniemellä. Kyseessä olivat siis todella perinteiset lasten hiihtokilpailut, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen. Niin, Neea oli tuolloin osallistumassa hiihtoihin ihan ensimmäistä kertaa elämässään ja koko viikko oli asiasta puhuttu. Oli hankittu uudet sukset ja niitä muutaman kerran kokeiltu. Osallistuminen Konttisen kisoihin piti olla aivan selvä, mutta edellisenä iltana äitinsä soitti minulle kertoen, ettei Neea haluakkaan osallistua hiihtoihin. Neeaa oli kyllä vanhemmat yrittäneet houkutella, mutta huonoin tuloksin. Pyysin Neean puhelimeen ja hän tulikin. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä ja hän itse kertoi ukille, ettei aio huomenna hiihtää. Pienessä päässäni ehdin jo hetken miettiä, miten saisin lapsenlapseni liikkeelle. Niinpä sitten kerroin, miksi kannattaisi osallistua hiihtoihin. Sanoin, että tärkeintä on päästä maaliin asti. Tyylillä ja sijoituksella ei ole väliä – vaikka olisi viimeinen – mutta tärkeää olisi päästä maaliin, sillä jokainen osallistuja saisi maalissa mitalin kaulaansa ja vieläpä karkkipussin. Hetken aikaa puhelimen päässä oli hiljaista ja sitten Neea sanoi: ”Minä haluan osallistua. Haluan hiihtää maaliin asti”.
Niinpä seuraavana päivänä Neea muiden lasten kanssa oli hiihtämässä. Vielä lähtiessä hän vakuutti itselleen ja meille kannustusjoukoille, että hän haluaa hiihtää maaliin asti. Ja niinhän siinä pääsi käymään. Pari kaatumista ei menoa haitannut, ja aikanaan hän saavutti maalilinjan. Olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän sai oman mitalin kaulaansa ja sen karkkipussin. Siinä oli se mieluisa palkinto, jonka tähden kannatti muutama sata metriä hiihtää. Mutta ei tässä vielä kaikki. Kisojen jälkeen arvottiin kaikkien osallistujien kesken (useampi sata) 50 euron lahjakortti, ja arvaatko, kuka sen sai? Kyllä, Neea. Joten kannatti osallistua hiihtokisoihin ja hiihtää maaliin asti. Siitä lähtien ei Neealle ole tarvinnut tätä opettaa.
Kesällä hän osallistui lasten juoksutapahtumaan. Kun lähtölaukaus tuli, jäi Neea lähtöviivalle seisomaan muiden lasten kirmatessa reitilleen. Mitä tapahtui? Neea pelästyi tuota lähtölaukausta ja rupesi itkemään. Noh, hetken siinä rauhoittelimme ja äiti otti Neeaa kädestä kiinni ja lähtivät yhdessä muiden lasten perään. Pian Neea rohkeni irrottaa äidin kädestä ja jatkoi juoksua yksin, maaliin asti.
Nämä kaksi tapausta elävästä elämästä kuvaa hyvin myös meidän uskontaipalettamme. Monet ovat selittäneet, että eivät ole uskaltaneet lähteä taivasmatkalle, koska pelkäävät, etteivät jaksa maaliin asti. He luulevat, että he eivät pysy uskossa ja lankeavat. Mutta he eivät muista, kuka on luvannut olla meidän kanssamme joka päivä ja nostaa meidät ylös, jos kaadumme. Näinhän Neeallekin kävi ensimmäisissä hiihtokisoissa. Vaikka hän kaatui useamman kerran, äiti auttoi lastaan nousemaan uudestaan suksille ja matka jatkui. Tai juoksutapahtumassa Neea ei päässyt alkua pitemmälle. Mutta tuli käsi, joka otti pienen kädestä kiinni ja he yhdessä lähtivät eteenpäin. Jumala toimii kanssamme samalla tavalla. Hän on kanssamme joka hetki. Hän ei jätä, ei unohda, ei hylkää vaan hän rohkaisee ja kannustaa. Näin pääsemme maaliin asti, jossa odottaa jokaista perille tulijaa aivan käsittämätön voittopalkinto. Siksi meitä kehoitetaan unohtamaan se, mikä on takana ja nostamaan katse kohti taivasta (maali), joka on itsessään voittopalkinto.
Neealle ei ole tarvinnut ensimmäisen hiihtokilpailun jälkeen opettaa, miten tärkeää on päästä maaliin asti. Ja luulen, että jos joku ystävämme, joka on jo päässyt maaliin asti ja on kotona taivaassa, saisi tulla sanomaan sinulle jotain juuri nyt, se varmasti olisi tämä: Jaksa vielä hetki, sillä maali odottaa!
Muista; tyylillä tai vauhdilla ei ole väliä vaan sillä, että mennään maaliin asti, yhdessä, vaikka kontaten. Jos välillä kaadutaan, noustaan, ja jatketaan matkaa, yhdessä, toisiamme tukien.
Kaikkea hyvää sinulle, lukijani.
