Heikki Penttinen:
Aleksis Kiven päivänä, 10.10.2019
”Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painii lyön
Ja maailma unholaan jääköön.”
Nuo Aleksis Kiven kirjoittamat Metsämiehen laulun sanat innostivat mieltäni jo koulupoikana. Kotikyläni tunnettu metsämies, Jussi, oli luvannut, että saisin seurata häntä ja hänen suomenpystykorvaansa, kun hän syysaamujen hämärissä suuntasi askeleensa lintumetsälle.
Eväänsäkin hän jakoi kanssani, kunnes ymmärsin hankkia oman repun ja eväät.
Pääkaupungissa viettämieni levottomien opiskeluvuosien jälkeen oli ensimmäistä opettajan paikkaa hakiessani mielessäni vain yksi päämäärä: Lappiin on päästävä! Mitä pohjoisemmaksi, sen parempi! Siellä, Lapin saloilla, ”viherjäisel laattialla, miss’ ei seinät hämmennä”, saan rauhoittua honkien huminassa ja erätulilla yöpyessä. Niin ajattelin, ja useimmat vapaahetkeni vietin Posion saloilla. Erämaan rauhaa sain yltäkyllin. Siinä vaiheessa en vain tiennyt, että sisimpäni janosi jotakin vielä paljon syvempää: rauhaa Jumalan kanssa.
Tuona samana syksynä sain tutustua naapurikoulun opettajien, Oivan ja Maijan nuoreen perheeseen. Nämä helluntaiseurakuntaan kuuluvat työtoverini olivat ensimmäiset ihmiset,
jotka kertoivat minulle, että ihminen voi tulla uskoon. He kertoivat seminaariaikanaan vastaanottaneensa Jeesuksen omana Vapahtajanaan. Heidän todistuksensa ja elämänsä puhutteli minua. Myöhemmin olin mukana seuroissa, joissa saarnattu sana tuli suoraan minua kohti. Noina etsikkopäivinäni sain suurimman avun rippikoulusta saamastani Uudesta testamentista. Jumalan sanaa lukiessani sain minäkin löytää Jeesuksen.
Jylhän kuusiston sankaria minusta ei vielä ole tullut. Ei ole minusta karhun kanssa painijaksikaan. Tästä olen kuitenkin aivan varma: Jeesus ei liioittele sanoessaan ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon”. Tänä syksynä voit sinäkin tulla Jeesuksen luokse. Hänen antamansa rauha ylittää ylivoimaisesti tämän maailman pauhun.
Heikki Penttinen
