Mika Komulainen:
Jaakobin kirjeen 5. luvussa kehoitetaan uskoavia tunnustamaan synnit toisillemme. Olen kuullut, että menneinä vuosikymmenin vaadittiin toisinaan syntien julkista tunnustamista. Myöhemmin toimintatapa nähtiin niin kiusallisena, että syntien tunnustamisesta erkaannuttiin ehkä liiaksikin. Erityisen epämiellyttävänä koettiin pastoreiden ja seurakuntajohtajien ”liiallinen” avoimuus. Lienekkö syynä, että ihmiset tarvitsevat luonnostaan esikuvia.
Nykyään kehoitetaan jättämään synnintunnustus kahdenkeskisiin keskusteluihin. Siitä ei kuitenkaan päästä, että syntien tunnustaminen ja anteeksiannon julistaminen on paitsi Sanan mukaista, niin myös psyykkisesti parantavaa. Sitä ei tulisi lokeroida vain uskoontulon yhteyteen, vaan jokainen Jeesusta seuraava tarvitsee aika ajoin ”jalkojen pesua”.
Syyllisyyden kantaminen on henkisesti uuvuttavaa. Synnin tunnustaminen antaa ihmeellisen vapauden ja matkanteko tuntuu jälleen kevyemmältä. Eräs vaikutus näkyy siinä, että seurakuntayhteisöstä tulee armollisempi ja vajavaisuuden salliva. Ns. ”kiiltokuvauskonnollisuus” on jokaista seurakuntaa vaaniva harha, joka vaikuttaa ilmapiiriin ja johtaa vääristyneeseen evankeliumiin.
Oma kokemukseni on, että tarvitsen luotettavia veljiä kuuntelemaan ja kantamaan silloin, kun syyttäjä osuu erityisen tarkasti maaliin. Sopivan keskustelutilanteen löytäminen vaatii joskus tietoista hakeutumista ja suosittelen jokaista etsimään siihen hengelliseksi vanhemmaksi kokemiasi uskovia. Usein on hyvä, jos rinnallakuuntelija on samaa sukupuolta. Silloin on helpompaa kokea tulleensa ymmärretyksi ja jättää yhdessä taakka Jeesuksen ristin juurelle.
Muistan joskus olleeni tilaisuudessa, jossa jokainen sai valita laatikosta mieleisensä kivenmurikan. Sen tarkoitus oli kuvata syntiä, joka taakoittaa taivallusta. Pyhältä tuntuvan hiljaisuuden vallitessa, kukin vei vuorollaan kiven huoneen etuosassa olleen ristin juurelle. Sen jälkeen oli hyvä käydä ehtoollisen äärelle ja siitä muodostui erityisen mieleenpainuva kokemus. Jälkikäteen jutellessa konkreettinen ele oli koskettanut monia. Se oli avannut syntien tunnustamisen uudessa merkityksessä. Jeesus ei anoastaa osallistu syyllisyyden kantamiseen, vaan me saamme luovuttaa sen kokonaan Hänelle.
Joskus olen huomaamattani kantanut isoakin syyllisyyttä pitkät ajat. Joskus taas vaivaava synti on tuntunut niin vähäpätöiseltä, ettei sitä ole kehdannut tunnustaa. Yksi syntien tunnustamisen perusperiaate on, ettei teon suuruudella ole merkitystä. Siksi emme voi arvioida toistemme tunnustamisen tarpeellisuutta, vaan meitä kehoitetaan ainoastaan päästämään syyllisyyden tunnustava taakoistaan.
Kristillinen elämä perustuu yhteyteen. On Raamatullista, että myös syntien tunnustaminen tapahtuu kristittyjen yhteydessä. Mielestäni yksi parhaista yhteyden rakentajista on se, kun ymmärrämme olevamme samalla viivalla. Yhtä vajavaisina ja yhtä riippuvaisina, paitsi Kristuksesta, myös toisistamme.
Hyvää kesän odotusta!
