Heikki Korppi:
Jokaisella meillä on paljon kohtaamisia elämämme aikana. Suurin osa kohtaamisista eivät jää edes mieleen, kun taas toiset pureutuvat syvälle sydämeen loppuelämän ajaksi. Itselläni on ollut suuri ilo ja kunnia tavata monenlaisia ihmisiä elämäni aikana johtuen juuri asumisesta useammalla eri paikkakunnalla ja extrana vielä se, että olen saanut palvella seurakunnissa, joissa on paljon hienoja ihmisiä. Niin kuin Haminan poika Veikko Lavi aikoinaan lauloi koskettavasti: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”.
Tällä kertaa haluan kertoa yhdestä kohtaamisesta, joka tapahtui 2000-luvun alkupuolella, sillä se hetki oli pysäyttävä, joka kuitenkin kääntyi hyväksi muistoksi.
”Olisinpa kuollut!” Sanat tulivat 16-vuotiaalta Tonilta, joka yllätti minut täysin tokaisullaan. Hiljainen, ujonoloinen, herkkä ja hieman syrjäänvetäytyvä nuori mies ylitti mukavuusalueensa lausuessaan nuo sanat; ”olisinpa kuollut”. Hänen ulkoinen olemus kertoi myös paljon ja siksi pysähdyin kesken askareitteni.
”Anteeksi, Toni, mutta mitä sinä sanoit?” Halusin vielä varmistaa sen, mitä olin kuulevinani hänen suustaan. ”Melkein kuolin äsken. Ja nyt vain totesin, että kunpa olisinkin kuollut”, sai hän sanottua poissaolevan näköisenä.
Siirryimme hiukan sivuun, koska paikalla oli muitakin ihmisiä ja pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kaikesta näki, että nyt oli tapahtunut jotain, joka vaati kuuntelua, läsnäoloa ja keskustelua.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Toni alkoi kertomaan:
”Ajoimme auton katon kautta ympäri ojaan. Tai en minä ajanut vaan mun kaveri, jolla oli jo ajokortti. Minä istuin siinä vieressä, kun auto lähti sen käsistä ja kohta löysimme itsemme romuttuneesta autosta ojan pohjalta”.
Ambulanssi oli vienyt pojat sairaalaan ja tarkastuksen jälkeen Toni oli päässyt lähtemään kotiin. Toiselle pojalle kävi pahemmin, sillä hän joutui jäämään sairaalaan.
”En minä siitä niinkään järkyttynyt, mitä meille tapahtui vaan yhdestä toisesta asiasta”, sai Toni jatkettua. Hiljaisuus. Katselin Tonia uskaltamatta kysyä, mitähän se oli, sillä poika taisteli ilmiselvästi tunteittensa kanssa. Itku ei ollut kaukana. Sitten hän jatkoi.
”Soitin äidille sairaalasta ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Äitini sanoi sanat, jotka satuttivat minua enemmän kuin mikään muu”. Äiti sanoi: ”Jaa, että olet vielä hengissä. Voivoi, kunpa olisit kuollut.”
Muistan vieläkin sen tunteen, kun syvä riipaisu kouraisi sisintäni. Ihmettelin mielessäni, kuinka oma äiti saattoi toivoa poikansa kuolemaa? Toki Toni oli ollut haastava kasvatettava, mutta silti. Hänellä oli korvaamaton ihmisarvo. Katsoin murheen murtamaa nuorukaista ja ymmärsin jotain siitä, miltä hänestä tuntui. Hylkäämisen kokemus lienee pahinta, mitä ihminen koskaan voi kokea. Sanat rakensivat valtavan jäämuurin äidin ja Tonin välille.
Meille syntyi Tonin kanssa hyvin lämmin suhde. Se rakkaus, mitä taivaasta osoitettiin Tonille, sai sydämen eheytymään ja jään sulamaan myös hänen ja äidin välillä. Jumalan rakkaus on ihmeellinen ja elämää mullistava asia. Näin se oli Toninkin elämässä ja näin se on tänäkin päivänä meidän jokaisen elämässä. Anteeksipyytämisessä ja anteeksiantamisessa on uuden mahdollisuuden alku.
