Heikki Penttinen:
”Niin, Heikki, montakos lasta sinulla ja Marja-Liisalla onkaan?” Tämä oli Etiopian maaseutu-
seurakuntien leppoisissa ruokailuhetkissä usein kuulemani kysymys. Kerrottuani kolmesta tyttärestämme seurasi jatkokysymys: ”Entäs poikia? Kuinka monta poikaa teillä on?” Vastattuani, että meillä ei ole poikia, mutta on kolme tytärtä, joista olemme Jumalalle hyvin kiitollisia, seurasi usein seuraava päivittely: ”Ei poikia, vain kolme tytärtä, voi sentään! Mutta älkäähän huoliko, Jumala on! Hän voi antaa teille vielä pojan, ehkä useampiakin!” Jos yritin viitata omaan ja vaimoni ikään ja esittää varovaisen arveluni, että lasten saamisen vuosikymmenet ovat kohdaltamme jo kaukana takanapäin, sain pienet nuhteet:
”Veli Heikki, älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen! Muista Aabrahamia ja Saaraa! Entäs Sakarias ja Elisabet? Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän voi antaa sinulle ja vaimollesi vielä pojan, sillä hänelle kaikki on mahdollista.” Mitäpäs minulla siihen oli sanomista.
Vuosia myöhemmin, jälleen kaukana Etiopian maaseudulla pidettävän konferenssin aikana, sain kutsun tulla tapaamaan alueen johtavia veljiä. He olivat kokoontuneet suuren metsäviikunapuun varjoon. Saapuessani paikalle minulle osoitettiin kunniapaikka puheenjohtajan viereisellä jakkaralla. Veljien ystävällisistä ilmeistä ymmärsin, että nyt ei kysymyksessä ole mikään avunpyyntö rukoushuoneen rakentamiseksi, laajentamiseksi tai soittimen hankkimiseksi jollekin alueen monista nuorisokuoroista. Puheenjohtaja aloitti paikalliseen juhlatyyliin sanoen kuuluvalla äänellä: ”Kuulkaa!” Kaikki vaikenivat ja puheenjohtaja jatkoi lausumalla lähetyksemme yhteistyöstä tuon työalueen seurakuntien kanssa monia kiitoksen ja tunnustuksen sanoja. Lämpimästi ja sydämellisesti, niin kuin vain afrikkalaiset osaavat, hän kiitteli minuakin. Sitten seurasi pääasia: ”Me tämän Eteläisten kansojen Sidamo-alueen johtavat vanhimmat olemme olleet jo pitkään tietoisia perheesi huolestuttavasta tilanteesta. Olemme keskustelleet asiasta ja rohkaisuksi sinulle ja vaimollesi olemme yksimielisesti päättäneet antaa teille pojan. Hänen isänsä on kuollut, eikä hänen köyhällä ja sairaalla äidillään ole mitään mahdollisuutta huolehtia hänestä tai kouluttaa häntä. Koemme, että Jumala on johdattanut meitä etsiessämme ratkaisua tämän pojan elämän turvaamiseksi.” Sitten puheenjohtaja kutsui ympyrässä istuvien vanhinten piirin keskelle sivummalla odottaneen laihan ja repaleisen pojan ja sanoi: ”Veli Heikki, tässä on nyt poika sinulle ja Marja-Liisalle! Jumala antakoon teille voimaa, varoja ja viisautta kasvattaa hänestä kunnon mies ja Jumalan palvelija! Nyt nousemme kaikki ylistämään Jumalaa hänen sanomattoman suuresta lahjastaan, Jeesuksesta, ja myös tästä lahjasta, jonka hän on nyt antanut Heikille ja hänen vaimolleen!” Niin me saimme pojan. Vastaan ei ollut sanomista.
Poikamme alkuperäinen nimi oli Aseffa. Hän ei tullut asumaan kotiimme maan pääkaupunkiin, vaan asui Awasan kaupungin tuntumassa, n. 270 km päässä. Vaatimattomassa heinäkattokodissaan hän hoiti sairaalloista äitiään pientä maatilkkua viljellen ja koulua käyden. Avustimme heiveröistä poikaamme koulupuvuissa ja maksuissa ja hänen kotinsa korjaamisessa. Nuorukaiseksi vartuttuaan Aseffa ei ollut kiinnostunut koulun jatkamisesta, mutta käydessään luonamme hän kertoi haaveestaan laajentaa viljelysmaataan ja ryhtyä maanviljelijäksi. Niinpä autoimme poikaamme lisämaan, kyntöhärän ja auran hankkimisessa.
Joidenkin vuosien jälkeen Aseffa kertoi, että kuivuus ja muutkin ongelmat olivat tehneet maan
viljelyn kannattamattomaksi ja hän oli joutunut myymään härkänsä. Nyt hänen mielessään oli hevostaksi, joita tuohon aikaan käytettiin yleisesti myös Awasan kaupungissa. Autoimme hevosen ja kevytrakenteisten kärryjen hankinnassa. Jos ihan rehellinen olen, niin joskus tuli mieleeni vähän epäuskoinen kysymys: Mitähän tästä pojasta tulee, kun mikään, mihin hän ryhtyy, ei oikein näytä onnistuvan?
Taloudellisen tuen lisäksi huokailimme jatkuvasti Jumalan puoleen, että hän antaisi Aseffalle sen avun, jota me emme voi antaa: että poikamme saisi sydämeensä elävän uskon, minkä mukana monet ulkonaiset asiatkin tulisivat kuntoon.
Ja todellakin, Jumala on armollinen! Mieheksi vartuttuaan Aseffa tuli uskoon. Maan tavan mukaan uudeksi tullut mies valitsi itselleen uuden nimenkin. Vaatimattomasti hänestä tuli Bonnke, suuren evankelista Reinhard Bonnken mukaan. Bonnke pääsi töihin läheiseen kivilouhimoon. Hän teki työnsä niin hyvin, että louhimon ikääntynyt omistaja mieltyi häneen ja, tuntiessaan lähtönsä lähenevän, luovutti koko menestyvän liikeyrityksensä Bonnkelle.
Nyt tuli pojastamme kivilouhimon omistaja! Selitykseksi kerrottakoon, että monilla alueilla Afrikassa ei ole hiekkaa, vaan kaikki rakennushiekka, samoin kuin teitten rakentamisessa tarvittava sepeli, on louhittava vuoren kyljestä ja murskattava tarvittavaan karkeuteen.
Bonnkella on nyt koneita kiven louhimiseen ja murskaamiseen ja pyöräkuormaajia ja kuorma-autoja tavaran lastaamiseen ja kuljettamiseen. Hänellä on myös sydäntä pienten seurakuntien rukoushuonehankkeiden tukemiseen louhimon tuotteilla ja taloudellisesti. Viimeksi Etiopiassa vieraillessani koin yllätyksen. Olin juuri nousemassa puhumaan pienessä maaseutuseurakunnassa, kun rukoushuoneen ovesta tuli sisään suuri, hyvään liituraitapukuun puettu mies. Hän marssi reippaasti rukoushuoneen etuosaan ja antoi minulle kunnollisen karhunhalauksen poskisuudelmineen. Poika tuli tapaamaan ja kuulemaan isäänsä. Tulin kiitosmielelle.
