Heikki Penttinen:
Etiopian aurinko oli paahtanut pientä työporukkaamme aamusta alkaen. Keskipäivää kohti helle yltyi melkein polttavaksi. Mustat kivenjärkäleet, joita nostelimme maasturin kuhmuiseen peräkärryyn, olivat raskaita ja kuumia. Olimme yltä päältä pölyssä ja hiki virtasi, mutta työkin edistyi kuorma kuormalta.
Olimme rakentamassa Beke Kobon kylän ensimmäistä koulurakennusta. Lähetykselle lahjoitettu tontti oli kauttaaltaan tummaa savimaata, joka sadekaudella imi runsaasti vettä. Kuivan ajan tultua maa halkeili ja mureni, eikä sen tähden ollut parasta rakennusten perustuksiin. Viisaammat rakentajat olivat neuvoneet meitä kaivamaan perustuksille 60 senttiä syvät ja 60 senttiä leveät ojat ja täyttämään ne kivillä, jos halusimme, että koulurakennuksemme pysyisivät pystyssä. Ruokatunnin ja lepohetken lähestyessä paiskimme vielä innolla töitä, kunnes työmaallemme tuli yllättävä pysäytys.
Olimme perheenä asuneet Etiopiassa vasta noin vuoden verran. Kotimme oli pienessä Sheben kaupungissa, joka sijaitsi kuuden kilometrin päässä rakenteilla olevan koulun työmaalta. Nyt kaupungin poliisiaseman nuorempi konstaapeli oli tullut, ei nyt ihan pidättämään minua, mutta hakemaan minut kuultavaksi. Hän ojensi minulle asiaa koskevan virallisen kirjeen, jonka kaupunkimme poliisipäällikkö oli allekirjoittanut ja poliisiaseman leimalla vahvistanut. Koska en vielä osannut tarpeeksi amharan kieltä, jolla kirje oli kirjoitettu, pyysin tulkkipoikaamme kääntämään sen pääsisällön minulle englanniksi. Virallisin sanakääntein, mutta kyllin selvästi kirjeessä sanottiin tämä: Välttääkseni itseeni kohdistuvat ankarammat lailliset toimenpiteet oli minun viivyttelemättä tultava Sheben poliisiasemalle vastaamaan laittomasta ja luvattomasta kivien haltuunotosta, johon todistajien lausunnon mukaan olin syyllistynyt Beke Kobon kylällä.
No, johan on markkinat! Tyrmistyin ja vähän pelästyinkin: Päätyisinkö epäiltynä varkaana suoraan putkaan vai mikä minua poliisiasemalla mahtoi odottaa? Kuvittelin jo Marja-Liisaa tuomassa minulle evästä pieneen selliini. Jätin peräkärryn kivineen tien reunaan ja lähdin haastajani valvonnassa ajamaan kohti kaupunkia. Matkalla harmini ja pelästyksenikin vaihtuivat katkeruudeksi ja kiukuksi: Näinkö nämä kohtelevat niitä, jotka yrittävät heitä auttaa? Synkät epäilykset myllersivät väsyneessä mielessäni. Yrittävätkö he pelästyttää minut, uuden tulokkaan, lahjomaan itseni vapaaksi? Vai onko tämä muslimien juoni, jolla he yrittävät estää kristillisen koulun rakentamisen? Olipa niin tai näin, niin nyt saavat kyllä kuulla kunniansa! Hiestä märkä paita päälläni ja muutenkin työni näköisenä hyppäsin ulos autosta ja marssin kiivain askelin kohti mainittua virastoa.
Poliisiasemalla oli minua vastassa aseistettu vartija ja tukeva poliisipäällikkö muhkeine viiksineen. Seisaaltani sain heti kuulla syytökset kivivarkaudestani ja senkin, että hänen olisi lain mukaan jo pitänyt pidättää minut, mutta koska hän on ollut armollinen, sain tulla hänen eteensä ilman köysiä ja käsirautoja. Nyt suutuin oikein suomalaisittain: paiskasin lakkini aseman lattiaan ja laskettelin suustani vähäisen amharani ja englantia lisäksi. Isolla äänellä tivasin päälliköltä ja koko toimiston väeltä, josko heiltä on jäänyt kuulematta, että maassa on ollut vallankumous, mistä johtuen entiset käytännöt, väärät syyttämiset ja lahjomiset, ovat nyt taakse jäänyttä elämää? Onneksi tulkkini ei kaikkea huutoani tulkannut. Sen verran saivat kuulijani kuitenkin purkauksestani selvää, että he tiedustelivat, olinko tosiaan ostanut kyseiset kivet. Ja mikä tärkeintä: oliko minulla kivikaupastani kuitti?
Olin ostanut ja oli minulla tallessa myös kivet myyneen maanomistajan peukalonjäljellä varmistettu kuitti kivien maksusta. Tuo nuhruinen paperipala oli minun pelastukseni. Poliisi pääsi nyt kovistelemaan miestä, jolta olin sen saanut. Maanviljelijä, varmaan tuon kylän rikkain, ei vielä ollut täysin tajunnut, että kaikki hänen maansa kivineen ja kantoineen kuuluivat nyt vastaperustetulle viljelijäyhdistykselle. Tämä muutos oli äskeisen vallankumouksen ja sosialismin yllättäviä ensi hedelmiä.
Samana päivänä minut pysäytti kaupungilla arvokas, pitkään päällystakkiin ja hattuun puettu herrasmies. Hän oli yksi Sheben kaupungin arvostettuja ortodoksivanhimpia. Lempeästi hän neuvoi minua, etten korottaisi ääntäni maan virkamiesten edessä, olivatpa he miten väärässä tahansa. Otin kiitollisena vastaan hänen neuvonsa, joka on ollut minulle suureksi avuksi monissa toimistoissa ja tilanteissa matkani varrella.
Sain muitakin neuvoja, sillä Puolustaja, Pyhä Henki, palautti mieleeni muutamia asioita:
1. ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.”
2. ”Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa. Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne, jättäen teille esikuvan, että noudattaisitte hänen jälkiänsä.”
3. ”Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään.”
4. ”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.”
Siunausta meille kaikille!
P.S. Noin viikko edellä kertomani jälkeen Sheben poliisipäällikkö pidätettiin. Sata kaupunkilaista oli kirjoittanut nimensä listaan syyttäen häntä pitkään jatkuneesta lahjusten ottamisesta.
1.) Ef. 4:31, 2.) 1. Piet. 2:20-21, 3.) 2. Tim. 2:24, 4.) Fil. 4:5
