Jarkko Kärnä:
Helmikuussa minulle tarjoutui hieman yllättäenkin mahdollisuus työskennellä osa-aikaisesti seurakuntani keskellä harjoittelijana. Ajatus ei sinänsä ollut mitenkään outo eikä epätavallinen, olenhan koko ikäni kokenut seurakunnan palvelemisen olevan ensisijainen sydämeni kutsumus. Nyt näin työrupeaman jäädessä taakse ja uuden vaiheen alkaessa opiskelujen merkeissä Joensuussa voin vain todeta, kuinka paljon erilaisia tunteita ja tilanteita, siunauksellisia hetkiä keskustellen sekä ihmisten että Herran kanssa tuohon lyhyeen jaksoon sisältyikään. Sanalla sanoen; paljon!
Voisi luetella monta asiaa, joiden merkitys ja tarkoitus ovat avautuneet kuluneen kevään aikana entistäkin syvemmin, muttei sellaisen luettelon laatiminen palvele ketään. Siksi mainitakseni vain pari asiaa haluan tuoda esille ensinnäkin seurakunnan ja siihen kuulumisen merkityksen lainaten kirkkoisä Irenaeusta;
”Ei tarvitse muualta etsiä totuutta, jonka voi helposti seurakunnasta löytää, sillä apostolit ovat täydellisesti koonneet siihen, niin kuin rikas kokoaa aarteitaan, kaiken, mitä totuuteen kuuluu, niin että jokainen, joka tahtoo, saa ammentaa siitä elämän juomaa.”
Kun seurakunta seisoo terveellä pohjalla apostolien opetuksen ja Kristuksen uskon esillä pitäjänä, sen keskeltä todella käyvät elävien vetten virrat, joita seuraten ihmiset voivat löytää pelastuksen tien. Silloin se todellisesti on Paavalin sanoin ”Elävän Jumalan seurakunta, Totuuden pylväs” (1. Tim. 3:15). Astuessaan taivaan kirkkauteen Kristus ei jättänyt maan päälle ensisijaisesti kourallista uskon yksittäisiä supermiehiä, eikä edes varsinaisia kirjoituksia. Hän jätti seurakunnan perustuksen, jolle Hän antoi voiman ja valtuuden olla pelastuksen sanoman julistajana maan päällä, ja jonka tuli rakentaa Herran seurakuntaa siihen saakka, kunnes Hän palaa. Kun puhumme olevamme Kristuksessa, emme aina muista, että olemme Hänessä seurakuntaruumiina, jonka pää Hän itse on. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, onko seurakunnan yhteydessä vaiko ei. Maailman koettelemukset ja kiusaukset on helpompi kestää yhdessä Kristuksen seurakuntana, kuin yksin.
Saarna jääköön tähän.
Toisena tärkeänä asiana kevään ja kesän ajalta mukaani on tarttunut omassa hiljaisuudessa rukoiltavan sydämen rukouksen merkitys. Olen saanut lukemattomia kertoja huomata, kuinka Jumala kuulee yksinkertaisen sydämen huokauksenkin silloin, kun en itse jaksa rukoilla monisanaisesti. Sanani ovat usein olleet vajavaisia niin yksin kuin seurakunnan keskelläkin rukoukseen kohotettuina, mutta henkeni kurkottaa Herran eteen ja tietää tarkalleen, mitä tahdon sanoa silloin, kun en sitä osaa itsekään sanoittaa. Hiljainen sydämen rukous on hoitanut omaa sieluani monia kertoja, kun olen kamppaillut oman itseni kanssa, ja olen saanut tulla syntisenä Herran tykö kuiskaten: ”Herrani Jeesus, armahda minua, syntistä.” ”Ihmisiä rakastava Jumala, armahda minua, jonka rakkaus on heikkoa ja häilyväistä.” Miten ihanaa on saada kokea rukouksessa omassa hiljaisuudessaan Jumalan armon kosketusta omassa sisimmässään.
Jos rakastan itseäni, mutten muita, olen itserakas. Jos rakastan muita, mutten itseäni, vihaan itseäni. Mutta jos rakastan Jumalaa, osaan rakastaa sekä lähimmäisiäni, että itseäni. Tätä rakkautta me kaikki rikkinäiset ihmiset kaipaamme. Siksi Elävän Jumalan seurakuntaa sanotaan myös syntisten sairaalaksi, jossa Herra itse hoitaa meitä.
Kiitän nöyrästi seurakuntaa, että olen saanut olla omalla tavallani palvelemassa ja palveltavana. Olkaa yhtä Kristuksessa!
