Heikki Penttinen:
Maasturimme kulki joutuisasti pitkin kiinalaisen urakoitsijan uusimaa öljysoraa. 270 km matka Etiopian pääkaupungista Addis Abebasta maan Eteläisten kansojen hallintoalueen keskuskaupunkiin, Awasalle, kesti ruokailuineen noin kuusi tuntia. Alkumatkaa hidastutti pääkaupungin ulosmenoväylän liikenneruuhka, jota jatkui pitkälle kaupungin ulkopuolellekin. Liikenteen tasaannuttua olivat vauhtia hillitsemässä monet karjalaumat ja vielä niitäkin arvaamattomammat jalankulkijat, jotka saattoivat ylittää tien aivan yllättäen.
Pienenä evankelioimisryhmänä olimme jälleen matkalla Sidamo-heimon alueella pidettävään viikonloppukonferenssiin. Minun lisäkseni oli autossa evankelistasisaremme Tigist ja kaksi muuta työtoveriamme, saarnamies ja tunnettu yksinlaulaja kitaroineen. Tarkoituksenamme oli ehtiä ennen pimeää maaseutukylään, noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Awasalta.
Tuolla meille aivan uudella paikkakunnalla olivat seurakunnan vanhimmat yhdessä työalueen johtavien veljien kanssa päättäneet järjestää konferenssin, johon oli kutsuttu kaikki lähialueiden seurakunnat. Vielä tänään, torstaina, oli määrä aloittaa iltakokouksella ja jatkaa sitten viikonlopun kolmena päivänä viidellä kokouksella päivässä sunnuntai-illan päätöstilaisuuteen asti.
Odotellessamme opasta loppumatkalle nautimme vahvaa kahvia paikallisessa hotellissa ja aivan kohta – noin tunnin kahvittelun jälkeen – oppaamme tulivatkin! Neljä reipasta ja iloista kristittyä veljeä, jotka ihastuivat ikihyväksi meidät löydettyään ja halasivat meidät tervetulleiksi ihan kunnolla. Kun olimme tarjonneet kahvit näille kotoaan jalkaisin tulleille oppaillemme, ahtauduimme kaikki autoon ja ei kun menoksi! Oppaamme riemuitsivat konferenssista jo etukäteen ja alkoivat laulaa raikuvalla äänellä omalla heimokielellään. Matka taittui rattoisasti noin kymmenen kilometriä. Sitten käännyimme kapealle sivutielle ja vähän päästä vielä kapeammalle polulle. Paksu, punertava pöly leijaili ympärillämme ja jouduin pyytämään matkatovereitani sulkemaan auton ikkunat. Se oli aina vähän kiusallinen pyyntö, koska oikeaan matkanautintoon kuului erottamattomasti viileä tuulenvire kaikista ikkunoista.
Melko pian polulle käännyttyämme sain autoa ohjatessani huomata, että meitä oli odotettu.
Vankkojen piikkipensaiden reunustama polku oli ollut juuri sopivan levyinen karjalle, polkupyörille ja jalan kulkeville, mutta ei autolle. Vaan nytpä ajettiin! Kun evankeliumia oltiin tuomassa maan pääkaupungista asti, niin polkua oli levennetty useista kohdista noin kahdenkymmenen kilometrin matkalta. Seurakunnan nuoret miehet olivat edellisinä päivinä käyttäneet leveitä viidakkoveitsiään, ja piikkipensaat ja orjantappurat olivat saaneet kyytiä. Sisaret olivat kantaneet katkotut oksat kasoihin sivummalle.
Sitten tulimme pienelle joelle laskevaan rinteeseen, missä sadevesi oli uurtanut tien keskelle monen kymmenen sentin syvyisiä vakoja ja uria. Jälleen olivat seurakuntien raivaajat olleet asialla. Suurilla kuokilla oli polun korkeimpia pahkoja tasoiteltu ja niistä louhittu maa vieritelty ja tasoitettu railojen täytteeksi. Syvän puron yli johtavaa kapeaa porrasta oli levennetty pyöreillä eukalyptus-puilla täsmälleen auton levyiseksi sillaksi. Koko matkalta rukoushuoneen pihapiiriin asti oli raivattu myös kantoja ja kiviä. Kun ihmettelin ja kiittelin oppaitamme suuresta urakasta, joka oli tehty hyväksemme, sanoivat he yhdestä suusta: ”Evankeliumille, Kristuksen evankeliumille, tietä raivasimme!”
(Kertomuksen jatko: Osa 2)
