Tiina Parkkisenniemi:
Katselen pieniä silmiä, pientä suuta ja pieniä, heiluvia jalkoja ja käsiä. On varmasti Luojan suurta suunnitelmaa, että vauvat ovat niin suloisia ja lumoavia, että niitä voisi katsella loputtomiin. Ensimmäinen vauvan hymy on myös jotain niin ihmeellistä, että se saa rakkaushormonit hyrräämään sata potenssiin tuhat, vaikka en matematiikasta älyäkkään enää mitään sitten lukioaikojen. Kun vauva hymyilee ja katsoo silmiin, hymyilee oma sydänkin; meillä on jo yhteys! Miten ihmeelliseltä se tuntuu kaikkien niiden hetkien jälkeen, kun pientä on saanut ensin kantaa useita kuukausia sisällään ja mielessään. Joskus sitä myös kyllä ihmettelee, kenelle se vauva oikein hymyilee, kun hän katselee kattoon hymyssä suin, mutta niinhän sitä sanotaan, että vauvat tietävät ja näkevät jotain enemmän kuin me muut.
Kun saavuimme synnytyssairaalasta kotiin huhtikuussa, tuntui siltä, että koko luomakunta olisi järjestänyt tervetuliaisjuhlat. Kevättähdet olivat pihallamme kukassa, esikot olivat kukkapenkissä avanneet nuppunsa ja kaunis päiväperhonen liihotteli esikoiden yllä. Mustarastas istui pihamme vuorimännyn oksalla ja auringon paiste helli meitä kaikkia. Pian pääsimmekin jo vauvan kanssa ulkoilemaan yhdessä ja katselemaan alkavaa kesää. (Lue: muut katselivat ja vauva tuhisi vaunuissa.) Pihalammellemme muuttivat telkät ja rantasipi, pihapöntöt täyttyivät kirjosiepoista ja muista pikkulinnuista. Lammelle saapuivat myös kosiomatkalla olevat sammakot ja näimme myös kevään ensimmäisen kyyn. Lisäksi yllätyimme ulkohuussissa asuvaa lepakkoa, joka lähti karkuun innokasta maalaria. Kesä tuntuu syvällä sydämessä, mutta kesän upein ”uutuuskasvi” kotonamme on tietenkin vauvamme, jota lannoitetaan kanankakan sijaan rakastavalla sylillä ja hellittelyillä, loruttelulla ja pusuttelulla.
Vastasyntynyt tarvitsee paljon läheisyyttä ja kantamista tunteakseen olonsa turvalliseksi ja oppiakseen luottamaan vanhempiinsa hoivan antajina. Aivan pieni kaipaa vielä kohtuun, josta hän on tullut maailmaan takki auki rääkäisten. Pikkuhiljaa kasvaessaan ulkomaailma alkaa kiinnostaa enemmän kuin kohtuun palaaminen, mutta syliä vauva ei voi koskaan saada liikaa. Tai ainakin sitä mieltä minä olen. Jokainen meistäkin ”isoista” kaipaa ja tarvitsee välillä rakastavaa sylikokemusta, kantamista ja hellää hymyä. Katsetta, joka koskettaa syvälle; katsetta, joka sanoo, että olet arvokas ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet. Jumalan lapsina saamme olla kannettuina, Taivaan Isän sylissä ja kokea niitä keidashetkiä, joissa rakastavat silmät katsovat ja koskettavat myös sinua ja minua.
”Onko ihanampaa
kuin tulla kannetuksi,
varmoissa käsissä,
lämpimässä sylissä
silloin kun omat jalat eivät kanna
tai tekee niin kipeää
Onko ihanampaa,
kuin mennä eteenpäin
tai keinua lempeästi aloillaan
sylissä hellässä rakkauden
katsellen suuntaan jos toiseen
tai nukahtaa hetkeksi, jos väsyttää?
Onko ihanampaa,
kuin tulla kannetuksi.”
Siunausta kesääsi.
